Pieni ihminen on jo syntyessään yhteisön jäsen. Kasvun ja hengissä selviämisen kannalta tärkein yhteisö elämän alkumetreillä on yleensä oma perhe ja sieltä saatu hoiva ja huolenpito. Kasvun myötä lapsen maailma kuitenkin pikkuhiljaa laajenee oman perheen ulkopuolelle ja muut ihmiset alkavat vaikuttaa enenevässä määrin siihen, miten lapsi käyttäytyy ja näkee itsensä. Meitä ympäröivät ihmiset vaikuttavat meihin aina hyvässä ja pahassa, tiedostimme sitä tai emme. He kulkevat mukana mielessämme ja elämässämme myös silloin, kun he eivät ole fyysisesti läsnä. Oleellisinta kehityksemme kannalta on kaikki se, mikä toistuu.
Kouluikään mennessä meille on rakentunut jo varsin pysyvä käsitys itsestä, toisista ihmisistä ja maailmasta ylipäänsä. Koenko itseni hyväksi vai pahaksi, arvokkaaksi vai arvottomaksi, onnistuneeksi vai epäonnistuneeksi? Ovatko muut ihmiset hyviä vai pahoja, luotettavia vai epäluotettavia? Ja onko maailma turvallinen vai vaarallinen paikka? Näiden uskomusten ja kokemustemme varassa tallustamme eteenpäin, havainnoimme maailmaa, annamme asioille merkityksiä, käsittelemme tietoa ja kohtaamme toiset ihmiset. Uskomusten lisäksi olemme yleensä kouluikään mennessä sisäistäneet myös sen, millaisia meidän tulee olla suhteessa omiin vanhempiimme tai kiintymyksemme kohteisiin, jotta saamme mahdollisimman paljon rakkautta ja hyväksyntää osaksemme. Millaiset tunteet ovat perheessämme sallittuja ja mitkä tunteet meidän pitää kätkeä perheenjäsenten lisäksi jopa itseltämme. Vaikeita ja uhkaavaksi opittuja tunteita voi olla yksi tai useampia emmekä suinkaan ole niistä itse aina tietoisia.
Selviytymiskeinot auttavat meitä sopeutumaan kasvuympäristöömme ja tulemaan toimeen erilaisten uhkaaviksi opittujen tunteiden kanssa. Selviytymiskeinomme ovat kullakin hetkellä aina parhaat mahdolliset ja niiden ydintehtävä on ylläpitää jatkuvuuden kokemusta itsestämme. Haemme aina ensisijaisesti vahvistusta omille käsityksillemme ja uskomuksillemme niiden kyseenalaistamisen sijaan, mikä tekee näiden muuttamisesta varsin työlästä ja aikaa vievää, vaikka sitä itse haluaisimmekin.
Selviytymiskeinot tulevat tyypillisesti näkyviin, kun jokin kätketty ja uhkaavaksi opittu tunne aktivoituu. Tämä voi näkyä esimerkiksi pelon tunteen aktivoituessa niin, että lapsi muuttuu vihaiseksi ja itse pelottavaksi, tai vihan tunteen kohdalla niin, että suuttumisen ja puolien pitämisen sijaan lapsi alkaakin itkeä tai vaikkapa miellyttää vanhempaansa. Lapsi, jolle pelon tunne on hankala, voi olla käytökseltään uhkarohkea ja täysin peloton tai sitten arka ja vetäytyvä. Kummankin käytöksen takana on kuitenkin sama juurisyy eli pelko.
Osa selviytymiskeinoista on sopeutumista edistäviä ja toiset selviytymiskeinot taas voivat olla sekä meille itsellemme että ihmissuhteillemme haitallisia. Mitä monipuolisemmat ja joustavammat selviytymiskeinot meillä on, sitä paremmin yleensä psyykkisesti voimme. Huumori on varsin toimiva selviytymiskeino. Jos kaikissa tilanteissa pitää heittää lekkeriksi, se ei enää toimikaan, vaan kääntyy itseään vastaan. Sama pätee järkeistämiseen. Esimerkkejä haitallisista selviytymiskeinoista voisivat olla viiltely, valehtelu, kieltäminen ja päihteiden käyttö. Monet psyykkiset ongelmat ja oireet voidaankin nähdä pyrkimyksenä sopeutua johonkin epänormaaliin tilanteeseen tai vaikeisiin kasvuolosuhteisiin. Esimerkiksi valehtelemalla voin selvitä kukkavaasin rikkoutumisesta ilman huutoa ja haukutuksi tulemista, mikä taas vahvistaa valehtelua käytösmallina.
Lähes kaikki yleisimmät mielenterveyden häiriöt rakentuvat perustunteiden ympärille, joita ovat viha, suru, pelko, inho, hämmästys ja ilo. Mitä sallivampi suhde lapselle rakentuu näihin perustunteisiin, sitä paremmin hän todennäköisesti psyykkisesti voi. Suhde perustunteisiin rakentuu varhaisen vuorovaikutuksen tuloksena, minkä vuoksi myös suhteen muuttaminen näihin tunteisiin vaatii aina vuorovaikutuksessa olemista toisten kanssa. Kokemus siitä, että muut eivät hylkääkään, kun suutun, edellyttää suuttumisen ja hylätyksi tulemiseen liittyvän pelon ylittämisen lisäksi myös sallivaa reaktiota ympärillä olevilta ihmisiltä uudenlaiseen käyttäytymiseen. Ei siis ole mitenkään yhdentekevää, millaisilla ihmisillä itsemme ympäröimme. Tukevatko he minua tiukan paikan tullen vai jättävätkö he hädän hetkellä yksin. Sanovatko he miten tärkeä ja rakas olen vai suhtautuvatko he minuun välinpitämättömästi. Saanko olla vihainen vai seuraako siitä minulle jotain ikävää: saanko tunnustusta vai pelkkää kritiikkiä osakseni. Lapsi ei voi valita, millaiseen perheeseen sattuu syntymään, mutta nuoruusiästä eteenpäin voimme enenevässä määrin vaikuttaa siihen, kenen kanssa aikaa vietämme.
Erityisesti murrosiässä vertaisryhmän merkitys kasvaa ja paine kuulua joukkoon on kova. Vertaisryhmän vaikutus yksittäisen nuoren käyttäytymiseen on tuossa ikävaiheessa suurimmillaan. Yhteisö voi tukea nuoren kasvua ja kehitystä niin hyvään kuin pahaankin. Nuorten psyykkisten ongelmien yksilöpsykologisten lähestymistapojen ja ymmärryksen rinnalle tarvitaan tässä ajassa yhä kipeämmin myös yhteisöllistä osaamista. Mikään määrä yksilöterapiaa tuskin riittää, jos ympärillä olevaan nuorten yhteisöön kuuluakseen pitää käyttää päihteitä, valehdella, tehdä rikoksia ja esittää ihan jotain muuta kuin mitä on. Samoin, jos yhteisöön kuuluakseen pitää peittää edelleen kaikki uhkaavaksi opitut tunteet, pelätä toisten reaktioita, vetäytyä ja miellyttää. Myös koulussa pärjääminen ja vastuullinen käytös voivat estää vertaisryhmään kuulumisen.
Jos yhteisön jokainen aikuinen toimii ja asettaa rajoja yksilöllisesti, toiminta on vaikeasti ennakoitavaa ja epäjohdonmukaista. Turvattomuuden tunne kasvaa, mikä lisää nuorten käytösongelmia ja psyykkistä oireilua. Jos taas aikuiset toimivat samassa linjassa ja toimintaa ohjaavat yhdessä nuorten kanssa keskustellut käytänteet ja säännöt, toiminta on ennakoitavaa ja johdonmukaista. Turvallisuuden tunne lisääntyy ja psyykkinen oireilu vähenee. Turvallinen yhteisö, olipa kyseessä sitten perhe tai kasvatusyhteisö, rakentuu oikeudenmukaisuudesta, psyykkisestä ja fyysisestä koskemattomuudesta, tasa-arvoisuudesta, terveestä järjestä, vastuullisuudesta ja keskinäisestä luottamuksesta. Lasten- ja nuorten yhteisössä aikuiset ovat aina viime kädessä vastuussa yhteisön turvallisuuden rakentamisesta yhdessä nuorten kanssa. Ilman nuorten mukaan ottamista sitoutuminen käytäntöihin ja sääntöihin on tyypillisesti vähäistä. Nuorten yhteisön kirjoittamattomat säännöt voivat olla täysin ristiriidassa aikuisten yhteisön asettamien tavoitteiden ja normien kanssa.
Hyvin toimiva yhteisö ja perhe tukee nuoren kasvua ja kehitystä vastuulliseksi aikuiseksi ja ennen kaikkea omaksi itsekseen tarjoamalla nuorelle turvaa, vastuuta (ikätason mukaisesti), tukea, välittämistä, lämpöä ja nuoren hyväksymistä kaikkine tunteineen sellaisena kuin hän on. Tunteiden hyväksyminen ei tarkoita kuitenkaan huonon tai muita vahingoittavan käytöksen sallimista. Huonoon käytökseen puuttuminen ja siitä vastuuttaminen on mahdollisuus auttaa nuorta tulemaan tietoiseksi oman toimintansa vaikutuksista toisiin ihmisiin ja löytää uusia toimivampia keinoja vastaavissa tilanteissa toimimiseen jatkossa. Nuorten yhteisöltä saatu myönteinen tai kielteinen palaute sekä käytökseen liittyvät korjausehdotukset vaikuttavat nuoren käytökseen tutkimusten valossa huomattavasti enemmän kuin aikuisilta tai yksittäiseltä aikuiselta saatu palaute, koska nuoruusiässä vertaisryhmä on se kaikista merkityksellisin. Palautteen laadun lisäksi myös saadun palautteen määrällä on iso rooli käyttäytymisen muuttamisessa. Tästä näkökulmasta yhteisölliset menetelmät, kuten yhteisökokoukset, ovat tehokas tapa puuttua onnistumisten ohella myös ei toivottavaan käyttäytymiseen, kuten vaikkapa toisten nimittelyyn tai väkivallalla uhkaamiseen.
Biologisesti me ihmiset olemme laumaeläimiä ja yksilöinä aina – haluttiinpa tai ei – osa yhteisöä. Mielenterveyden ongelmat eivät synny eivätkä myöskään korjaannu ilman vuorovaikutusta ja yhteyttä muihin ihmisiin, vaikka toki geeniperimällä, yhteiskunnallisilla tekijöillä, yksilöllisillä ominaisuuksilla ja ympäristöllä on aina oma osuutensa psyykkisten sairauksien puhkeamisessa. Yksilöpsykologiset menetelmät eivät sulje pois yhteisöllisten menetelmien käyttöä, vaan päinvastoin ne tukevat toisiaan ja antavat hyvät lähtökohdat psyykkisten häiriöiden ymmärtämiselle ja niiden kanssa työskentelylle.
Annukka Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy
Artikkelin kirjoittaja Annukka Murto on koulutukseltaan psykologi ja psykoterapeutti Suomen Yhteisöakatemia Oy:ssä. Hänellä on yli 20 vuoden kokemus kasvatus-, hoito-, kuntoutus- ja asumisyhteisöjen kehittämisestä ja yhteisöllisten menetelmien kouluttamisesta ja työnohjaamisesta sosiaali- ja terveysalalla.
Aiheeseen liittyvä ajankohtainen koulutus: Yhteisöhoidon ja yhteisöllisyyden 2-vuotinen koulutus 2026–2028
© Annukka Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy. Kaikki oikeudet blogissa kirjoitettuun materiaaliin ovat kirjoittajalla ja Suomen Yhteisöakatemia Oy:llä. Blogin materiaalia voidaan käyttää muissa sähköisissä ja painetuissa julkaisuissa, edellyttäen, että niissä mainitaan ”Copyright © Annukka Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy 2026” sekä lisätään linkki www.sya.fi.